Thursday, 29 October 2015

SANAHELINÄÄ


IMG_8544Collage

Oon ollu tosi ajatuksissani viimeaikoina, en oikeen tiedä oonko ollu iloinen vai surullinen vaiko vaan niin tylsistynyt etten tunnista onko kyseessä ilon tuntemukset vai surun? Oon vähän pihalla kaikesta, suoraan sanottuna. Tunteet purkautuu ulos milloin mitenkin, välillä on huippu hyviä päiviä välillä itku tulee siitä ei jaksaisi nousta sohvalta hakemaan puhelimen laturia.. Ja en edes tiedä miksi näin on tai no tiedän.. en ole löytänyt täältä vielä paikkaani. Tarkoitan siis Seinäjokea. Oon vielä hieman hukassa, en ehkä osannut aavistaa kuinka iso muutos tämä olisi mun elämässä. Asuminen jossain muualla kuin Jyväskylässä. Kaikki on edelleen niin vierasta, vaikeaa. Ihmiset on mukavia, mutta niin vieraita. Koulu on vielä kysymysmerkin alla, onko tämä mun juttuni?
Jotenkin ehkä kaikki suru ja ilokin johtuu siitä että oon niin epävarma kaikesta nyt. Tai lähinnä täällä olemisesta. Ehkä se että ei ole vielä paikkaa löytynyt, elämässä ei ole vieläkään selkeää rutiinia ja kokoajan tuntuu että jotain puuttuu. Seinäjoki on vielä mysteeri, tulenko mä tykästymään tähän, opinko mä olemaan täällä? Tällä hetkellä kaipaan Jyväskylää ja ihmisiä sieltä. Mitäpä mä sitä kieltämään.

Juon just super hyvää teetä. Yleensä mulla tulee juotua teetä vain puoli kuppia, se vain unohtuu. Tämän mä aijon kyllä juoda kokonaan. Söin myös juuri pinaattilettuja, suurta rakkautta. Sain myös pakattua viikonlopun kamppeet aika hyvin, en malta odottaa viikonloppua ihanien ihmisten seurassa ihanassa kaupungissa. Ehkä mä vaan kaipaan aktiviteettejä mun elämään. Onneksi viikonloppu sitä suo..
Tekis mieli höpistä kaikkea, maan ja taivaan väliltä. Mutta tuntuu että tää on vain sanahelinää, jota ei voi edes ottaa tosissaan. Tiiättekö muuten miten vaikeeta on kirjoittaa oppimispäiväkirjaa oppimisen näkökulmasta!? Kokoajan meinaa sanella tekemisiä aivan kun kirjoittaisi blogia.
Ja sitä tässä pitäisikin kirjoitella, mutta selkään sattuu niin kovasti ettei tee mieli enää istua tietokoneen edessä. Mitä mä edes höpötän.


Huomenna mä pääsen Jyväskylään. Lauantaina aamulla nokka kohti Blog Awardseja. Sunnuntaina pääsen ehkä näkemään cheertuttuja Jyväskylästä. Maanantaina olen taas täällä.
Onko kellään samanlaisia epäselviä tuntemuksia? Liittyen juuri uuteen paikkaan. Mä olen vähän eksynyt. 

Hiljennyt nyt. Jutelkaa mun kanssa.
Hyvää yötä :)

13 comments:

  1. Noi kaikki sun postauksen sanat vois tulla mun suusta... Muutin kanssa nyt syksyllä koulun perässä Helsinkiin. Rakastan ja vihaan tätä paikkaa. Vaikka kaikki tarpeellinen ja tarpeeton on ihan vieressä ja nättejä paikkoja vaikka muille jakaa ni silti se joku juttu puuttuu. Kaipaan myös ihan älyttömästi niitä läheisiä kotipaikkakunnalta.. Kaikki se tuttu ja turvallinen mitä sielä oli.
    Pystyn myös samaistumaan tohon koulu juttuun. En itekään tiiä oonko ihan ommalla alalla, mutta toisaalta pelottaa ajatus koulun lopettamisesta. Just tänään mietin et voisinko vielä olla semmonen pikkunen ja viaton ykkösluokkalainen ipana :D ois niin helppoa.
    Mut hei tsemppii sulle! Toivotaan et asiat menee parhain päin! :)

    ReplyDelete
  2. Mistä sun housut/legginsit on:)

    ReplyDelete
  3. Noi sanat vois kans olla ihan munkin suusta... Muutin syksylle pkseudulta uudelle paikkakunnalle opiskelemaan ja käyn läpi ihan samoja fiiliksiä. Toisin kuin sä, niin olin kyllä varautunut että sopeutuminen vie aikaa, mutta silti tuntuu vähän vaikeelta nyt... Ainakin se lohduttaa, että tietää ettei oo ainoa joka näitä samoja fiiliksiä käy läpi, kun välillä koen jopa huonoa omatuntoa siitä että en iloitse enemmän tästä elämäntilanteesta vaikka moni tekisi mitä vaan päästäkseen samaan pisteeseen :)

    ReplyDelete
  4. Joo, Tampereella ite alottanu opinnot pari kk sitten ja välillä vaan oikeesti alkaa itkemään kun pääsee kämpälle, kun tuntuu että on niin yksin, vaikka on saanu kavereita ja muitakin tuttuja. Kotiseuduilta vaan tunsi vielä enemmän ihmisiä. Sellaista tuttua ja turvallista kaipaa tiettyinä hetkinä aivan liikaa.

    ReplyDelete
  5. "Jouduin" ite muuttamaan jo vuosi sitte, 16-vuotiaana, omilleni. Muistan kyllä niin hyvin ne ekat kuukaudet. Kaikki oli tosi vaikeaa ja itkin kans milloin mistäki, välillä saatoin purskahtaa itkuun ihan yllättäenki. Kaikki oli uutta, paikka, koulu, ihmiset ja siihen päälle vielä oikeastaan koko muu elämä muuttu myös. Piti huolehtia omista asioista itse, perhe oli kaukana ja oli ainoastaan itsestä kiinni onko kaikki tehtävät asiat tehty. Mulla oman paikan löytämiseen meni aikaa, vaihdoin jopa lukiosta toiseen. Sitte pikkuhiljaa aloin tuntea oloni hyväksi, ku olin lähemmäs puoli vuotta jo asunu yksin. Nyt oikeastaan on jo tosi hyvä olla ja viihdyn hyvin, oon kai sitte löytäny sen oman paikkani ainaki suurinpiirtein. Mutta kyllä niitä vaikeita päiviä tulee vieläki, ei tee mieli ku itkeä ja kaipuu kotiin äidin luo on tosi kova, mutta ne menee ohi. :-) jotain sisältöä kaipaan myös itse varmaan tällä hetkellä elämään, lopetin pitkäaikasen harrastuksen niin se täytyis varmaan korvata jollakin ja samalla saisin vastapainoa koululle ja kotitöille. Tiiän kyllä siis niiin hyvin miltä sinusta tuntuu, mie oisin voinu kirjottaa vuosi sitte ihan samoin. Tsemppiä! <3 kyllä se oma paikka löytyy ja jos se ei ookkaan siellä, niin jossain muualla sitten, se täytyy vaan löytää. :-)

    ReplyDelete
  6. Täällä on kyllä samat fiilikset, tosin vielä isommassa mittakaavassa... Muutin suoraan lukion jälkeen ulkomaille opiskelemaan ja täällä nyt ollaan. Totta kai oon saanut kavereita ym mutta ehdottomasti suurin vastoinkäyminen on poikaystävän oleminen Suomessa :((( ihan hirveesti tekemistä ja kaikki on niin uutta kun en oo yliopistossa ikinä opiskellut enkä tänne tullessa oo tuntenut yhtään ketään koko maastakaan edes. Että tällä hetkellä pusken päivä päivältä joululomaa kohti, että pääsee viettämään kunnolla aikaa rakkaiden kanssa eikä vaan olemaan jotain 2pv yhdessä nopeen vierailun yhteydessä. Tsemppiä paljon sulle, kyllä sen luulis helpottavan vaikka välillä itku tuleekin! :( <3

    ReplyDelete
  7. Voi jatta! Todellakin nuo sanat pystyy ottaman tosissaan, tuli ahistunut olo sun puolesta :(

    ReplyDelete
  8. Mä taas muutin kesän jälkeen jyväskylään töiden takia, eikä mulla oo täällä yhtäkään tuttua jos työkavereita ei lasketa ja niiden kanssa en oo tekemisissä vapaa ajalla. Myös mun vanhemmat muutti tänne töiden takia, eli ne on käytännössä ainoat joiden kanssa vapaa-aikaa viettää:-D silti ei oo kertaakaan tullu sellasta oloa että kaduttaisi muutto. Viihdyn täällä tosi hyvin:-)

    ReplyDelete
  9. Anonymous1/11/15 12:46

    Sama homma täällä :( Asuin viime vuoden Helsingissä, missä aloitin uuden koulun. Vieras paikka ja ihmiset ahdistivat minua ihan hirveästi sekä koulu ei tuntunut yhtään jutultani. Lopetin ja hain uuteen kouluun ja asun taas uudella paikkakunnalla ja käyn samoja fiiliksiä läpi :( koitan vain aatella että alku on kaikille hankalaa sekä täytyy vain olla itse aktiivinen ja keksiä aktiviteettejä ympärilleen. Kyllä se siitä ajan kanssa :)

    ReplyDelete
  10. Anonymous1/11/15 22:43

    Voin tavallaan feelaa! Muutin muutama vuos sitte sillosen poikaystävän kanssa uudelle paikkakunnalle oman (todella yllättäen saadun) opiskelupaikan perässä. Vetäydyin alussa aika paljon omiin oloihini, koska mua ei sillon kiinnostanu hirveesti uusii ihmisii tutustuminen eikä juhliminen, varsinkaa niin vieraiden ihmisten kanssa, ja siks jäi monet baarikierrokset, opiskelijabileet ja fuksiaiset käymättä. Ravasin myös joka viikonloppu kotipaikkakunnalle näkemään niitä vanhoja läheisimpiä kavereita ja perhettä. Olin aika sellanen epäsosiaalinen suoraansanottuna ja aattelin pärjääväni paremmin yksin ja se ehkä kostautuu nyt ku on kulunu muutama vuosi. Nykyään asun eron jälkeen yksin ja matkustan edelleen kotikaupunkiini usein tapaamaan uutta poiskaystävää ja parhaita kavereita.Vaikka rakastan asua yksin, pidän tästä kaupungista, pidän opiskeluelämästä ja oon hieman enemmän ollut tekemisissä tämän kaupungin kavereiden kanssa, en silti oikeen koe oloani kotoisaksi täällä. En siis ehkä ole vieläkään löytäny omaa paikkaani :/ Näin ehkä "rakkaudensokeasti" sanottuna en usko että tulen omaa paikkaani täällä löytämään ellei poikaystävän tie joskus tuo tähän samaan kaupunkiin. Onhan se ehkä vähän mahdotonta kun elämä on vaan arkipäivät täällä, viikonloput, lomat, kaverit, synttärit, juhlat jne siellä. Oon toki joskus ollu viikonloppuja täälläkin, mutta ne koostuu sillon lähinnä kotona oleilusta yksin, joten jos ei pakottavaa syytä ole jäädä niin miksen menis sitten sinne kotikonnuille ja ole rakkaiden ihmisten kanssa.
    Ja jos vielä pidennetää tätä romaanikommenttia (:D) nii tunnen ehkä vähän huonoa omatuntoa tästä. Tiiän monia jotka lukion jälkee muutti toiselle paikkakunnalle ja viihtyy siellä niin hyvin että hyvä ku jouluksi menevät kotipaikkakunnalle käymää. Ne jotenki alottaa elämän ihan alusta toisessa paikkaa ja rakastaa sitä vaikkei se opiskelupaikka tuntuiskaa omalta (tai jos sitä ei vielä edes ole) nii silti ne tuntuu painavan eteepäin tekemällä töitä sitte ja keskittymällä muuhun elämää. Tulee jotenki niin sellanen olo et iteki pitäis pystyä vakiintumaa tänne ja hankkimaa elämä mutta se ei vaa huvita. Ei vaa auta nyt ku keskittyä opiskeluu ja sieltä valmistumisee nii sen jälkee näkee mihin päin sitä sitte lähtis (jos lähtis) ja toivottavasti jossain vaiheessa löytäis paikkansa jostain.
    "Home is where your heart is" sopii tähän aika osuvasti. :)

    ReplyDelete
  11. voi ihanat kiitos kaikille kommenteista <3

    ReplyDelete
  12. Ihan kuin lukisin itse kirjoittamaani postausta. Itselläni on muuten sama tilanne mutta muutin kotoa pois lukion takia ja asun sukulaisteni luona. Koko ajan kamala ikävä koti kunnalle ja ikävä ystyäviä mutta koulu valintaani olen silti tyytyväinen. Ehkä se on sitä epävarmuutta tai sopeutumattomuutta mutta ehkä se siitä ajan kanssa. On se silti niin turhauttava tunne kun joka viikonloppu kotoa joutuu lähtemään ja vasta 5 päivän päästä pääsee kotiin. Itselläni kuitenkaan ei ole sitä tilannetta että asuisin niin sanotusti yksin, ilman ketään aikuista sillä sukulaisten luona asun.

    ReplyDelete